Ulpu oli pitkän suunnittelun ja odottamisen tulos. Ulpun hankkimista alettiin suunnitella jo 2002, ja oli hyvin lähellä ettei meille silloin tullutkin irlanninvesispanieli. Suunnitelmat menivät kuitenkin mönkään, ja niin me hankimme Vilma-labbiksen. Vespa-asia jäi kuitenkin kytemään ja innostus tähän rotuun vain kasvoi kasvamistaan... Kevättalvella 2005 minulle selvisi, että talouteemme oli aukeamassa koirankokoinen paikka (teimme raskaan päätöksen Puten lopettamisesta). Ilmoitin asiasta heti Seidi Linnavuorelle kennel Catankaan (olin tutustunut Seidiin kun aloimme harkita vespan hankkimista vuonna 2002) ja sopivan pennun etsiminen alkoi. Sovimme Seidin kanssa, että otan häneltä sijoitusnartun ja että koira hankitaan ulkomailta, jotta saadaan uutta verta Suomeen.. Pennun odotus oli raastavaa... Milloin suunniteltuun pentueeseen syntyi pelkkiä uroksia, milloin pennuissa oli jotain vikaa, tai narttu jäikin tyhjäksi :( Mutta lopulta meidän pentumme löytyi keväällä 2006 USA:n länsirannikolta, Washingtonista!

Ulpu tuli Suomeen elokuun 2006 alussa. Se hurmasi minut ja Johanneksen (ja suuren määrän muita ihmisiä) ihanalla iloisella luonteellaan. Neidin kanssa harrastettiin tokoa ja agilitya sekä treenailtiin silloin tällöin metsästysjuttuja. Jäljestämässäkin (mejä) kävimme aina silloin kun aikaa riitti. Näyttelyissä Ulpun kanssa käytiin harvakseltaan, sillä näyttelytouhu ei ollut meille kummallekaan erityisen mieluista. Toko ja aglity olivat Ulpulle selkeästi ne kivoimmat lajit, vaikka se olikin innostunut kaikesta mitä sai mamman kanssa touhuta. Ulpu oli voimakkaasti yhden ihmisen (Anne-mamman) koira, mutta se suhtautui sosiaalisesti, iloisesti ja rakastavasti kaikkiin sen elämän ihmisiin.

Sanna Porola kilpaili Ulpun kanssa agilityssa vuonna 2010 mutta agility piti jättää tauolle loppuvuonna 2010 Ulpun vasemman etujalan hiusmurtuman takia.

Ulpu oli luonteeltaan avoin, erittäin energinen ja iloinen. Sillä oli mieletön kontakti ja Ulpu oppi asioita suunnattoman nopeasti (välillä myös sellaisia asioita, mitä en kuvitellut koiralle opettavani). Itse en ole koskaan vielä nähnyt enkä omistanut koiraa, joka nautti kaikesta harrastamisesta noin suunnattoman paljon. Ulppis oli myös melko pehmeä ja herkkä ja se tietenkin täytyi ottaa huomioon koulutuksessa. Ulpua oli helppo motivoida lelujen avulla ja lelulla palkkaaminen, mamman kanssa leikkiminen ja suulliset kehut olivatkin tälle koiralle paljon parempi juttu kuin makupalat. Ulpu antoi aina kaikkensa ja teki varmasti parhaansa, eli jos joku asia meni pieleen, oli syytä katsoa peiliin...

Tällainen koira ei varmasti osu kohdalle kuin kerran elämässä. Elämäni koira   

Ulpu alkoi ontua marraskuussa 2011 oikeata etujalkaansa. Ranteen kipu ja ontuminen pahenivat nopeasti noin kolmen viikon aikana. Ulpu tutkittiin Veterissä ja ranteen kahdesta luusta löytyi murtumalinjoja ja reikäisyyttä. Meidät ohjattiin Kouvolan Univetiin tietokonekuvaan. Kouvolaan pääsimmekin jo parin päivän päästä. Tietokonekuvassa näkyi eläinlääkäreiden mukaan kystan näköisiä kohtia. Lisäksi ranteen luiden välissä oli joku ontelomainen kohta, mikä voisi olla vierasesine. Ranteen luut olivat pahasti haurastuneet ja ranne oli löystynyt pahasti.Lopullisen diagnoosi (ruumiinavauspöytäkirjassa) oli sisäsyntyinen immunopatologinen tulehdus, joka oli täysin tuhonnut ranteen luiden nivelet.

Ulpun elämä noin pahasti tuhoutuneen jalan kanssa olisi ollut kivuliasta ja hoitovaihtoehtojakan emme juuri saaneet (jalan amputointi tai ranteen jäykistys metallilevyillä). Teimme siis raskaan päätöksen ja Ulpusta tuli enkelikoira 19.12.2011 Kangasalan kunnaneläinlääkärin vastaanotolla...Ystävänä Suvi kommentoi tätä päätöstä erittäin hyvin ja osuvin sanoin: "Ulpu on koira, joka elää täysillä. Siksi onkin reilua päästää pikku-duracell, maailman hyväntuulisin kiharainen irti, ennen kuin elämä käy pelkäksi kivuksi. Se on armeliainta, mitä voi parhaalle ystävälleen tehdä; päästää irti, kun aika on."

Hyvästi Ulpu, hyvää matkaa.